Taidekasvattajat varhaiskasvatuksessa kehittämässä elämän sisältöjä

”Kuinka paljon meillä tähdennetäänkään loppupäätelmiä. Pitää päästä loppuun, perille. Kukaan ei puhu siitä varsinaisesta asiasta, siitä, mitä tehdään siinä välillä, jotta johonkin päästäisiin. Se voi olla sitä väriä. Myös näkymätön voi olla väri” (Rafael Wardi )

Suoritus- ja tuloskeskeinen yhteiskuntamme on siirtynyt myös elämäntavaksi. Se ilmentyy usein tehokkuutena, tulostavoitteisena erilaisin taloudellis-tuotannollisten mittareiden kautta mitattavana ”hyötynä”. Ajan sanoja ovat digitaalisuus, tehokkuus, taloudellisuus, oppiminen, uudistuminen, hektisyys. Onko vaarana, että ihmisyys ja ne ominaisuudet, jotka tekevät meistä ihmisiä ovat jäämässä sivuun. Kuitenkin nykyajassa on myös suuri tarve henkisyyteen, oleellisten kysymysten pohtimiseen, miksi olen täällä? Kuka minä olen? Mikä on elämän tarkoitus? Nämä kysymykset ovat askarruttaneet meitä yksilöinä sekä filosofeja kautta aikojen. Vastauksia näihin merkittäviin kysymyksiin tuskin saadaan, mutta niiden pohdinta ja itsereflektio on jo itsessään merkityksellistä.

TAIKAVA- hanke on kiistatta koko pitkän virkaurani lempihankkeita. Ei pelkästään siksi, että taide kasvatuksen sisältönä ja menetelmänä on minulle erityisen läheinen, vaan myös siksi, että olemme luomassa uutta. Uudenlaiseen tulevaisuuteen valmistavaa uutta tapaa toimia. Olen varma, että tästä hyötyvät lasten lisäksi kaikki ihmiset heidän lähipiirissään, niin varhaiskasvatuksessa kuin kotonakin.

Vaikka TAIKAVA- hankkeena toimintatapoineen on uusi ja inspiroiva, niin taide ja ilmaisu menetelmänä tai kiinteänä osana ihmisen elämää ei ole uusi, nykyajan ”keksintö” vaan se on hyvin alkukantaista. Juuri tällä ihmisyyteen kuuluvalla halulla ja tarpeella on selitetty mm, sitä, miksi ihmiset ovat jo ihmiskunnan alkuhistoriassa maalanneet luoliensa seinille, tanssineet ja soittaneet erilaisia rumpuja ja huiluja. On kiehtovaa pohtia, miksi soittaminen, laulaminen, maalaaminen ja piirtäminen ovat yhtä lailla mieluista kaikille maailman lapsille. Vaikeastikin dementoituneet vanhukset saadaan hetkittäin tietoisuuden tilaan laulun, tanssin tai muun taidekokemuksen virittäminä.

Tarkastelen taidekasvatusta mielelläni filosofisen, kasvatustieteellisen ja kehityspsykologisen orientaation sekä taiteen kautta. Minun on kuitenkin mahdoton pitäytyä ajatuksissani ja pohdinnoissani ainoastaan lapsuudessa, vaikka nyt tässä tapauksessa, tällä yhteisellä projektillamme lapset saavat lahjoja elämäänsä, jotka kantavat heitä kasvussaan nyt ja tulevaisuudessa.

Kuten tiedämme, lapsuus on itseisarvoisen arvokasta aikaa. Se ei ole vain valmiuksien hankkimista, jotta selvittäisiin seuraavasta ja seuraavasta elämänvaiheesta kohti tervettä aikuisuutta. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja siksi haluan suhtautua Taikavan sisältöihin ja antiin siten, kuin se olisi maailman luonnollisin tapa toimia kaiken ikäisten ihmisten parissa. Taide laajassa merkityksessään on valtava voimavara kasvuun kohti eheää itseä, sallivuutta ja yhteistä ihmisyyttä. Se on suuri mahdollisuus kaiken ikäisille ihmisille. Uskon vahvasti, että jokaisella on luontainen, peritty taipumus luomiseen. Jotenkin kuitenkin tämä kaikille tarkoitettu oikeus ja kaikissa oleva ominaisuus pyritään liian usein näkemään ”lahjakkuuden” tunnistamisena ja juuri se saattaa olla jopa esteenä laajamittaiseen kaikkien oikeudeksi tunnistamisessa. Haluankin tuoda voimakkaasti esiin, että kaiken ikäisten ihmisten lupa luovaan toimintaan on kiistämätöntä ja se ulottuu jokapäiväisen elämän pienimpäänkin alueeseen. Luovuuden eri tavat ovat yhtä luonnollisia kuin hengittäminen ja käveleminen. Me kaikki, ikään katsomatta, elämme prosesseissa aivan yhtä suuressa määrin kuin ne ovat olemassa meissä. Uskon, että jokaisella on luontainen, peritty taipumus luomiseen. Oletteko tavanneet lasta, missä päin maailmaa hyvänsä, joka ei nauttisi spontaanisti leikistä, saduista, loruista, taiteesta, laulamisesta tanssimisesta ja musisoinnista?

Miksi ja mihin taidekasvatusta tarvitaan?

Taiteellisen prosessin kautta tai avulla on mahdollisuus vapautua, tulla psykofyysiseksi kokonaisuudeksi, päästää irti dualistisesta, keho ja mieli, ihmiskäsityksestä. Se on myös tie tietämättömyyteen, kosketus itseen, yhteyttä emootioihin. Sen kautta oppii myös tuntemaan ne monet eri tarinat, jotka elävät meissä. Sen keskeisimpiin ytimiin kuuluu käsitteet antautumisesta, sisäisestä suostumisesta, keskeneräisyydestä, määrittelemättömyydestä, näkyväksi tulemisesta, näkyväksi tekemisestä, itseymmärryksestä ja kollektiivisesta ymmärryksestä.

Taideilmaisu antaa paljon mahdollisuuksia pohtia omaa itseään ja löytämään sisimmän sekä yhteyden muihin. Taiteellinen, ilmaisullinen prosessi antaa tekijälle mahdollisuuden vaihtoehtoiseen maailmankokemukseen, jossa myös itse alkaa näyttäytyä toisessa valossa. Taideilmaisussa ei tarvitse olla mitään selitettävää, rationaalista maailmaa, vaan mielikuvitus, hassuttelu, leikillisyys hulluttelu ja absurdius toivotetaan tervetulleiksi ja otetaan avosylin vastaan. Ihmisen elämä kaventuu, köyhtyy, sairastuu, jos portti mielikuvitukseen ja epärationaalisuuteen sulkeutuu. On hyvin terveellistä vierailla säännöllisesti muissa todellisuuksissa ja palata sieltä normaaliin arkitodellisuuteen. Eikö tämä tekisi hyvää meille itse kullekin, eikä ainoastaan lapsille?

Taide voi olla myös keskusteluyhteys joko omaan sisäiseen dialogiin, tai keskusteluun muiden kanssa, jossa vaihdetaan ajatuksia. Taidetyöskentelyssä tieto on paljon enemmän kuin fakta ja data. Se on luova prosessi, joka toteutuu kaikessa, mitä tekeekin. Taidetta on vaikeaa rajata johonkin muotoon taikka asiaan. Taide on ajattelua, tapaa olla, tapaa reagoida ja toimia. Se on aktiivista merkitysten hakemista, syy-yhteyksien huomaamista ja niiden kanssa toimimista. Se voi olla jopa mielekkyyden löytämistä! Mikä tahansa arkihavainto, joka pysäyttää miettimään, saattaa siis tuottaa pitkääkin pohdintaa ja avata asioita laajemmin. Jokaisen ihmisen eletty elämä jättää sieluun ja kehoon merkkejä, painaumia, jälkiä. Nämä sisällemme kätkeytyneet kokemukset saavat väylän tulla ulos taiteen keinoin, erilaisin ilmaisuin, silloin, kun halutaan saada ote vallitsevan todellisuuden suhteesta menneisiin kokemuksiin. Eletty, koettu, kokemukseksi ja ajatukseksi tulleet ilmentymät muodostavat ihmisen muistin.

Taiteen terapeuttinenkin vaikutus on tieteellisesti todistettu. Eikö siis ole perusteltua saman todisteen nojalla antaa taidekasvatusta jo ennen kun on terapian tarvetta?

Annukka Larkio, kulttuurijohtaja
LTO, KM, Taideterapeutti